Museoviraston kuva-arkiston ahdinkoa

Heasrin sivuilla on käyty syksyn mittaan keskustelua siitä, kuinka kuva-arkistojen perimät korkeat maksut vaikeuttavat tietokirjojen julkaisemista. Päivän lehdessä Museoviraston kuva-arkiston yli-intendentti Sirkku Dölle perusteli viraston linjauksia. Korkeita hintoja hän perusteli mm. sillä, ettei virasto voi julkista rahoitusta saavana tahona polkea kuvapalveluiden hintoja. Tämä on yksi näkökulma. Toinen on, että julkisen rahoituksen vastineena palvelut voisivat olla edullisempia, jotta useammat voisivat niitä käyttää. Museovirasto katsoo lisäksi hinnoittelupolittiikkansa "säästävän kuvia kulumiselta", siis siltä, että sama kuva ei toistu liian useassa julkaisussa. Voidaan kuitenkin hyvällä syyllä kysyä, onko tämä todellakin Museoviraston kuva-arkiston tehtävä tai edes ilmaisuvapauden näkökulmasta sallittuakaan!

Dölle toi kirjoituksessaan myös esiin huolensa kuva-arkiston henkilökunnan jaksamisesta ja kokoelmien kulumisesta kaiken kiireen keskellä ja väläytti ajatuksen arkiston sulkemisesta määräajaksi jotta voitaisiin keskittyä pelkkään digitointiin. Tällaiset toimenpiteet lienevät kuitenkin turhia niin kauan kuin kokoelmia kartutetaan holtittomasti ilman minkäänlaista suunnitelmaa, linjausta ja seulontaa. Kaikki mitä ovesta tulee sisään, otetaan ilman muuta kokoelmiin ja luetteloidaan. Tai siis jätetään odottamaan luettelointia, sillä kartuntamäärä ylittää monikertaisesti sen, mitä nykyisellä henkilötyövuosimäärällä voidaan luetteloida. Omat ongelmansa aiheutuu siitä, että luettelointiin kehitetty Kuva-Musketti ei lainkaan sovellu suurten kuvamäärien luetteloimiseen.

Museoviraston kuva-arkistoissa riittää siis toistaiseksi vilskettä. Uusi tekijänoikeuslaki ei sekään suuresti vaikuta vanhojen valokuvien suosioon, sillä niiden suoja-ajat ovat jo kuluneet umpeen. Uudemman aineiston kanssa tilanne onkin toinen, kun oikeuksista saadaan vääntää kättä nähtävästi Kuvaston ja Finnfoton kanssa. Museoblogi jää kiinnostuneena odottamaan millaisia summia nämä alkavat periä kuvien julkaisemisesta ja miten se vaikuttaa niin Museoviraston kuin muidenkin museoiden kuva-arkiston hintoihin.

Nuoriso kapinoi ICOM :issa

Kansainvälisen museoalan järjestön ICOM:in italialainen jäsen Mario Bucolo esitti elokuussa ajatuksen perustaa järjestön alaisuuteen oma komiteansa nuorille museoalan ammattilaisille. Bucolo oli pettynyt ICOMin toimintaan (tai pikemminkin toimimattomuuteen), sen luutuneisiin asenteisiin ja muutosvastaisuuteen. Ensimmäisen kerran ajatus oman komitean perustamisesta esiteltiin amerikkalaisvetoisella Museum-L postituslistalla, jossa se sai runsaasti kannatusta. Suuri yksimielisyys vallitsi siitä, että vasta alalle tulleilla olisi oltava oma fooruminsa kansainvälisten verkostojen luomista sekä ammatissa kehittymistä varten.

ICOM:in puolella ajatuksesta ei kuitenkaan suuremmin innostuttu. "Suuret nimet" kiirehtivät kilvan tuomitsemaan tällaisen komitean tarpeettomaksi vain muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Vaikka yhtäältä tunnustettiin se, että nuoria alan ammattilaisia tarvittaisiin jäseniksi entistä enemmän, ei toisaalta koettu, että ICOM:in tulisi tarjota heille jäsenmaksun vastineeksi muuta kuin sivusta katsomista ja tavoille oppimista, ns. mentorointia. Jotkut koettivat sälyttää nuorten jäsenten aktivoimisen kansallisille komiteoille. Sekin on tietysti kannatettavaa, mutta tuskin riittää kenellekään syyksi liittyä nimenomaan kansainväliseen järjestöön. "Nuoriso" puolestaan moitti ICOM:in luottamustehtävien olevan vain palkintoja ja kunnianosoituksia alalla meritoituneille konkareille, jotka järjestön kautta pääsevät matkustelemaan kokouksiin eri puolille maailmaa ja joilta puuttuu aito kiinnostus kansainvälisen yhteistyön kehittämiseen.

Museoblogin näkemyksen mukaan ICOM:in perusongelma nuorison värväämisessä on juuri se, että mitään tarjottavaa ei heille ole. ICOM:in kansainvälisiä komiteoita on kolmea laatua: erilaisten museoiden ympärille syntyneet (esim. yliopistomuseoiden ja historiallisissa rakennuksissa sijaitsevien museoiden komiteat), tiettyihin museoiden tehtäviin liittyvät (esim. markkinointi, koulutus, dokumentointi) ja jotakin erityistä museaalisen tutkimuksen alaa (esim. lasi- ja pukututkimus) tukevat komiteat. Määräaikaisissa työsuhteissa olevat museoammattilaiset eivät koe tällaisia komiteoita omikseen. Omalla organisatorisella rakenteellaan ICOM tavallaan siis estää muiden kuin tukevan jalansijan museomaailmasta saavuttaneiden osallistumisen toimintaansa, kun mitään yleisemmän tason komiteaa ei ole. Tällainen yleisempi komitea toimisi nuorempien ihmisten porttina eriytyneempiin komiteoihin sitä mukaa, kun oma paikka museoalalta löytyy ja kun uran suunta vähitellen valottuu.

"Nuoriso" ryhtyi kuitenkin puuhaamaan omaa kansainvälistä foorumiaan joko ICOM:in tai amerikkalaisen museoliiton yhteyteen. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että oma komitea ei saa kannatusta, vaan rakenteilla on jokin "kevyempi" yhteenliittymä tai ryhmä. Parhaillaan koetetaan saattaa kirjalliseen muotoon ryhmän tavoitteita ja tarkoitusta. Keskustelua käydään postituslistalla sekä chattaillaan ja jutellaan Skypen välityksellä. Kiinnostus kansainväliseen verkottumiseen ja kontakteihin on nuorten museoammattilaisten joukossa pinnalla. Onneksi tekniikka on tässä apuna, joten virtuaalisia tapaamisia ja kokouksia on mahdollista siten, että kaikki halukkaat voivat niihin osallistua!