Paha ja pyhä museo

Käsite museo edustaa erilaisia asioita eri ihmisille. Joillekin museo merkitsee jonkin asian epätoivottua tilaa, jähmettyneisyyden ja vanhakantaisuuden muotoa. "Pelkona on, että EU:sta tulee museo", maalaili kauhuskenaariota ulkoministeri Alexander Stubb (HS 11.9.10). Kuvaavaa on, että museo käsitteenä herättää näissä tapauksessa nimenomaan pelkoa.

Museo-korttia on vedetty keskusteluihin aiemminkin. Jo 1980-luvulla keltainen lehdistö oli lööpeissään tekemässä Keke Rosbergin formula-ajokalustosta museoesineitä. Näissä yhteyksissä käsitteellä museo on selvästi negatiivinen konnotaatio. Se edustaa jähmettymistä, taantumista ja putoamista pois kehityksen kelkasta. Museo edustaa jotakin, jota kukaan järkevä ihminen ei voi pitää hyödyllisenä tai käyttökelpoisena. Museoiden kantamat positiiviset arvot varmasti ymmärretään, mutta mielikuvan muodostumiseen ne eivät vaikuta.

Toisessa ääripäässä ovat ne, joille museo instituutiona on itseisarvo sinänsä ja sen olemassa olo "ylhäältä annettu". Museo on ja pysyy vaikka ajat muuttuvat, ja näin sen tässä tapauksessa pitää ollakin. Näille henkilöille museon arvo onkin juuri pysyvyydessä ja muistomerkkinä olemisessa. Museon perustaminen merkitsee jonkin asian, henkilön tai elämäntyön tunnustamista tärkeäksi. Jouko Heinosen sanoin ne ovat glorifiointikeskuksia. Museon toiminnan lopettaminen olisi kauhuskenaario, sillä sen voisi tulkita arvostuksen loppumiseksi ko. asiaa kohtaan.

Nämä kaksi ääripäätä ovat kovin mustavalkoisia tulkintoja museosta ja sen tehtävästä ja merkityksestä. Ylivoimaisesti suurin osa museomielikuvista ja -käsityksistä sijoittuukin näiden ääripäiden väliin jäävälle alueelle. Tärkeää tässä yhteydessä olisikin huomata, että erilaiset persoonat asettuvat eri kohtiin tätä välimaastoa. Voi olla, että dynaamisille, globalisaatio- ja markkinatalousmyönteisille henkilöille museo edustaa useimmin kehityksen jarrua, kun taas vaikkapa pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannattaja, sivistyksen voimaan uskova kulttuurin harrastaja voisi kovastikin arvostaa museoita kehityksen tien näyttäjinä.

Olisikin mielenkiintoista tutkia, miten erilaiset ihmistyypit näkevät museon merkityksen ja arvon. Liike-elämässä brändi- ja markkinatutkimusta tehdään jatkuvasti, jotta toimenpiteet pystytään kohdistamaan oikein ja jotta voidaan paremmin täyttää asiakkaiden tarpeet. Väitän, että museoiden kävijätutkimukset ovat usein pinnallisia, eikä niiden perusteella saada sellaisia tuloksia, joiden avulla voitaisiin kehittää kävijöille parempia tuotteita kuten näyttelyitä ja opastuksia. Museot eivät useinkaan ole kiinnostuneita niistä ihmisistä, jotka ovat jo löytäneet tiensä museoon vaan kohdistavat vähiä resurssejaan niihin, joiden toivottaisiin sillä käyvän. Markkinoinnin tutkimuksessa korostetaan kuitenkin jatkuvasti vakituisten asiakkaiden merkitystä: 20 % asiakkaista tuo 80 % tuloista. Museoidenkin olisi huomattavasti helpompaa, halvempaa ja palkitsevampaa pitää kiinni jo olemassa olevista kävijöistä kuin houkutella uusia. Miksi turhaan houkutella vaikkapa nuoria museoon, kun museossa käyminen ei yksinkertaisesti kuulu tämän ikäryhmän vapaa-ajanvieton valintajoukkoon? Olisiko jokin toinen kohderyhmä, jota voitaisiin palvella paremmin tuloksin?

Museotyöntekijät kortilla?

Iltalehti 19.2.: "Näille aloille tarvitaan työntekijöitä". Insinöörien ym. teknisten alojen ammattien jälkeen sijalta seitsemän (7) löytyi suureksi yllätykseksi arkisto- ja museotyöntekijät. Minulle tuli täysin yllätyksenä, että museoihin ja arkistoihin ei löytyisi työntekijöitä. Käsitykseni on ollut, että tulijoita olisi pilvin pimein ja alalle vaikea työllistyä. Sama ongelma tunnetaan muualla Euroopassa ja USA:ssa. Näissä maissa museoalan opiskelijan täytyy varatua tekemään jopa vuoden mittainen palkaton harjoittelu saadakseen ylipäätään kokemusta museotyöstä jotta voisi saada alan töitä. Suomen osalta olen tosin tehnyt sellaisenkin huomion vuosien saatossa, että museoalalle on vaikea työllistyä erityisesti niiden, joilla on siihen koulutus. Muilla koulutustaustoilla museoon näyttää pääsevän entistä helpommin. Olisipa mielenkiintoista tietää, mihin Iltalehden tieto työvoimapulasta perustuu. Kenties sellaiseen olettamaan, että kukaan ei ylipäätään halua työskennellä huonosti arvostetulla akateemisella matalapalkka-alalla...

Kiasma-keskustelu ulkopuolisen silmin

Helsingin Sanomissa on viime aikoina esitetty useita puheenvuoroja Kiasman nykytilasta ja siitä miten museota tulisi jatkossa kehittää. Ulkopuolisen seuraajan silmin tämä keskustelu vaikuttaa kuitenkin hieman omituiselta. Talouselämä-lehti kommentoi 12.2. keskustelua otsikolla "Ateneum peittosi Kiasman suositulla Picasso-näyttelyllään". Toimittaja Jouni Luotonen yhdistää siinä lehtien palstoilla puidun Kiasma-kriisin ja Kiasman pienemmän kävijämäärän Ateneumiin verrattuna:

"Kiasman johtajan virkaa hakenut Nicolaus Schafhausen sai alkuun kiihkeän keskustelun suomalaisten taidemuseoiden nukkumisesta ja roolien hukkumisesta. Kantaa ottivat myös kriitikot, jotka joidenkin mukaan ovat samaa vastuullista eliittiä kuin museoammattilaiset. Ainakin keskinäinen syyttely on joutavaa pienen piirin puuhaa. Jokaisella museolla tulee olla liikeidea, joka on skarppi paitsi laitosten johdolle myös yleisölle. Jos näin ei ole, loputkin yleisöstä äänestää jaloillaan sohvan ja televisio-ohjelmien puolesta."

Keskustelu on toki tervetullutta ja tarpeellista, mutta on myönnettävä että hieman samanlaisia ajatuksia heräsi myös itselläni Kiasma-keskustelua seuratessa. Enhän tietenkään jaksanut lukea kaikkea kirjoittelua enkä tunne taidemuseopiirejä (kuten ei suurin osa lukijakunnastakaan), joten myös minulle jäi päällimmäiseksi epämääräinen mielikuva jonkinlaisesta "riitelystä". On harmillista, mikäli lukijakunnalle laajemminkin jäi tämä käsitys. Kiasma on tehnyt pitkään hyvää työtä imagonsa eteen näyttely- ja yleisötoiminnallaan. Amanuenssit ja museolehtorit ovat raataneet pitkiä työpäiviä jokaista näyttelyä ja oheisohjelmaa varten, ja työ on myös kantanut hedelmää. Tältä työltä vedettiin nyt matto alta luomalla maan suurimmassa päivälehdessä käsitys, että Kiasmassa onkin jotakin perustavanlaatuisesti vialla ja että sen museoammattilaiset eivät ole tehtäviensä tasalla. Keskustelua on luonnollisesti aina hyvä käydä, mutta foorumin kannattaisi olla jokin hieman suppeampi ammattilaisfoorumi, jottei asia kääntyisi itseään vastaan.

Haitin kulttuuriperintö uhattuna

Haitin maanjäristyksen tuhot ovat laajuudessaan järkyttävät millä tahansa mittarilla arvioituna. Suurimmat ponnistelut alueella kohdistuvat luonnollisesti tässä vaiheessa ihmisten auttamiseen sekä jälleenrakennustyöhön. Kaikilla toimenpiteillä on kiire, sillä sadekauden alkaminen lähiaikoina merkitsee näissä oloissa katastrofin laajenemista.

Tällaisessa tilanteessa uhattuna on myös haitilaisten kulttuuriperintö tuhoalueilla, muistuttaa kansainvälinen museojärjestö ICOM. Järjestön sihteeristö, sen alainen Disaster Relief for Museums Task Force (DRFM) sekä paikalliset aluejärjestöt keräävät tietoa tuhoista. Maanjäristyksen koettelemalla alueella tiedetään olevan 14 museota tai muuta arvokkaita kokoelmia käsittävää kohdetta. Tietoja tuhoista näissä kohteissa on varsin vaikea saada, ja monet tiedot ovat vielä varmistamatta. Disaster Relief for Museums - Haiti -sivulle päivitetään tietoja haitilaisten museoiden ja kokoelmien tilanteesta. Myös Blue Shield on julkilausumassaan ilmaissut valittelunsa Haitin tilanteesta ja peräänkuuluttanut kansainvälisen yhteisön apua. Lisäksi se on perustanut Facebookiin "Haiti 2010 Blue Shield Solidarity" -ryhmän ja Twitterissäkin voi näitä asioita seurailla.

Mitä Haitin kulttuuriperinnön suojelemiseksi pitäisi tehdä? ICOM:n pääjohtaja Julien Anfruns on esittänyt vientikiellon asettamista haitilaisille kulttuuriesineille laittoman maastaviennin vähentämiseksi. Lisäksi vaurioituneille kohteille olisi järjestettävä suojelu varkauksien estämiseksi. Kokoelmille tulisi saada turvalliset säilytystilat. Myös yhteistyötä UNESCO:n alaisten organisaatioiden sekä erilaisten kulttuuriperintöalan järjestöjen välillä tulisi koordinoida tehokkaammin.

TAKO-seminaari ja Suomi-kokoelma

Suomalaisen museoalan historiaa tehtiin tällä viikolla, kun kulttuurihistoriallisten museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyö (TAKO) liikahti jälleen eteenpäin ja museot aloittivat järjestäytymisen pooleihin. TAKO-toiminnan taustalla on tarve kehittää suomalaisten museoiden kokoelmatoimintaa ja erityisesti museoiden välistä tallennusvastuun jakamista. Asia ei sinänsä ole uusi, pyrkimyksiä tähän on ollut jo 1980-luvulta lähtien. Tuolloin ajatus ei oikein ottanut tulta. Toimintatapaa pidettiin museoissa ilmeisesti liiaksi ylhäältä annettuna ja vastuualueiden jakamista osin kummallisenakin, ja näin sinänsä tarpeellisena pidetty yhteistyö kuivui kasaan. Nyt on tässäkin asiassa otettu uudet toimintatavat, jotka pitkälti noudattelevat Ruotsin SAMDOK:n mallia.

TAKO-poolijaon tavoitteena on ns. Suomi-kokoelman luominen museoiden yhteisenä hankkeena. Tarkoitus on, että tämä kokoelma kerätään ensisijaisesti nykydokumentoinnin menetelmin ja että se käsittää myös muuta materiaalia kuin esineitä. Idea on raikas: tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, minkälaiseksi muotoutuu museoihmisten näkemys Suomesta.

TAKO:n poolityöskentely on museoille vapaaehtoista, mutta edellyttää pooleihin liittyneiltä sitoutumista. Resurssit työskentelyyn tulisi irrota museosta siten, että poolityöskentely korvaa osan museon omasta kokoelmatyöstä. Tähän ajatukseen saattaa olla hankalampi tottua, onhan monella museolla vielä vanhojakin kokoelmia hoitamatta. Toisaalta jo museomies ja arkeologi A. M. Tallgren valitti 1920-luvulla, miten museoiden kokoelmien hoito on niin monessa paikassa retuperällä. Voi siis hyvin olla, että museot eivät koskaan pääse tilanteeseen, jossa kokoelmat olisi täydellisesti hoidettu, mutta ei sen vuoksi voi tallennustoimintaa lopettaakaan.

Vaikka TAKO herättää vielä tässä vaiheessa paljon kysymyksiä ja jättää monia asioita - tarkoituksellakin - avoimeksi , on nyt alkava poolityöskentely monessa mielessä tervetullutta museoalalle. Tarve kehittää kokoelmanhallintaa ja -kartuntaa museoissa on ilmeinen. Samoin uusi työskentelymuoto tulee parhaimmillaan herättämään keskustelua siitä, mitä museoiden tulisi tallentaa, ketä varten ja miksi.

Konservoinnista tiedettä

Metropolia Ammattikorkeakoulun konservoinnin koulutusohjelman lehtori Ulla Knuutinen väitteli tohtoriksi museologiasta perjantaina. Väitöskirjan nimi on Kulttuurihistoriallisten materiaalien menneisyys ja tulevaisuus - Konservoinnin materiaalitutkimuksen heritologiset funktiot. Valitettavasti materiaalintutkimuksen heritologisen funktion käsittely oli teoreettisesti niin ohutta ja yksipuolista, ettei työ oikein tarjoa pohjaa laajemmalle keskustelulle tai vie museologiaa (tai heritologiaa) tieteenä tai tutkimusalueena millään tavalla eteenpäin. Työn varsinainen substanssi oli lähinnä kai kemian tai fysiikan alaan kuuluvaa, ja väitös olisi voinut hyvin löytää paikkansa esimerkiksi kemian alalla. Käytännölliset syyt vaikuttivat siihen, että väitös kuitenkin tehtiin museologiaan. Väittelijä kertoi, että museologia valikoitui tieteenalaksi siksi, että hän saattoi väitöskirjan tekemisen ohessa toimia myös työssään lehtorina, kun taas kemian alan väittely olisi tarkoittanut useiden vuosien tutkimustyötä assistenttina yliopistolla. Hyvä, ettei kenenkään tarvinnut työskennellä pienellä palkalla, kun asia voitiin järjestää helposti tieteenalan rajoja venyttämällä. (Miksi en ole tajunnut itse tehdä noin?)

Museoalalla pidetään usein museologiana kaikkea sitä, mikä edes väljästi liittyy jollakin tavalla museoihin. Laajasti ajatellen asia voi ollakin näin. Mutta väitöskirjatasolla toivoisi asioiden olevan toisin. Konservoinnin materiaalitutkimuksen piiriin liittyvästä työstä ei varmaankaan tee museologista tai edes heritologista se, että sen kohteena ovat kulttuurihistorialliset objektit, joita saattaa olla myös museoissa.

Konservoinnin materiaalitutkimuksen pukemiseen museologian (tai heritologian) vaatteisiin voidaan kuitenkin joutua, kun konservoinnin alalta ei voi suoraan väitellä tohtoriksi. Koko ajan maailmassa muuttuu se, mistä kaikesta tietoa tarvitaan ja mitä kohtaan ymmärrystä halutaan lisätä. On vain luonnollista, että uusia ehdotuksia tieteenaloiksi tai tutkimusalueiksi nousee aina silloin tällöin. Oman museologian tohtorinväitöksensä yhteydessä István Kecskeméti esitti, että muodostettaisiin erityinen konservointitieteen tieteenala, josta tulisi yliopistollinen oppiaine. Mikäs siinä, mutta olisiko sen paikka sitten biotieteellisessä vai humanistisessa tiedekunnassa?

Authorised Or Unauthorised - Guided Tours in Hermitage

Travelling around the world eventually leads to situations where two cultures clash. This was especially evident when I was visiting the Hermitage in Saint Petersburg, Russia with some American friends. We were standing in a very long line in a huge crowd to get our entrance tickets, when someone approached us suddenly. The "intruder" was a woman in her 40's, who explained that she could get us pass the crowd and into the museum and give us a private 1,5 hrs guided tour. She spoke good English and claimed to have a degree in Art History. Her services would have been charged only after the tour, so there was no risk of losing her in the crowd with the money and be left without the tour.

However, her proposal was instantly turned down by the Americans. Not because they didn't want a guided tour but because of the manner by which it was offered. Had the lady worn a label or an uniform which would have identified her as a member of the staff (or associated freelancer), had she stood behind the desk with all the information about the tour and it's conditions available we would have bought the tour. It was just way too suspicious for us to believe that she approached us "with good intentions". So the whole episode ended as a lose-lose situation: the lady did not get customers (she is probably paid by provision) and we didn't get a tour. Lesson learned: never underestimate the meaning of credibility when it comes to the interface between the museum and the culturally diverced audience. Small things can make a big difference.