Ihme lapsia II

Toinen Museoblogin lapsikäsitystä hämmentävä esitys on kirja Suomen lasten historia, joka ilmestyi syksyllä 2005. Kun vuonna 2006 ottaa käteensä teoksen Suomen lasten historia, olettaa pian tutustuvansa tutkimukseen suomalaisesta lapsuudesta. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys, vaan sen sijaan lapsille kirjoitetusta Suomen historiasta. Nimi lienee sukua teoksille Suomen lasten runotar ja Suomen lasten raamattu. Teoksen kirjoittajat ovat maatalousmuseo Saran johtaja Juha Kuisma sekä Kirsti Manninen, joka tiettävästi kirjoitti Saran näyttelytekstit. Kuisma mainitaan kirjan takaliepeessä "ekohistorian ja maaseutukysymysten erityisasiantuntijaksi" ja Manninen puolestaan on FT, historian tutkija ja opettaja. Kirja on varsinainen tiiliskivi, A4-kokoinen ja 200 sivuinen järkäle, jota ei hennoissa kätösissä kovin helposti pyöritellä.

Kirja on rakennettu siten, että ensin on fiktiivinen tarina, jota seuraa eri aiheista koottu tietoiskuaukeama. Teos etenee kronologisesti vasarakirveskansasta maahanmuuttajiin. Tarinoista ei draamaa puutu, milloin sytytellään vainovalkeita tai syödään viimeisiä perunoita. Testiryhmä (9- ja 11-vuotias), joka nauraa katketakseen yltiöväkivaltaisille Happy Tree Friendseille, pitää jo ensimmäistä tarinaa "Metsä palaa" niin surullisena, ettei halua kuulla lisää. 11-vuotiaan saa houkutelluksi kirjan ääreen uudelleen, kun vetoaa hyötyihin kouluhistorian suhteen. 9-vuotias häiriköi, kunnes hänet passitetaan toiseen huoneeseen. Hän poistuu tyytyväisenä.

Saattaahan se olla niin, ettei maamme historiaa yksinkertaisesti voi esittää muuten kuin toisiaan seuraavina sotien ja kärsimysten sarjana. Toisaalta ei voi välttyä tunteelta, että fiktiivisissä tarinoissa on tietoisesti pyritty mahdollisimman raflaavaan ja jopa "sensaatiohakuiseen" esitykseen. Ehkä tekijät ovat ajatelleet koululaisten olevan niin tottuneita väkivaltaisiin mediaesityksiin, että ollakseen lainkaan vaikuttavia kurjuudet on tuotava mahdollisimman lähelle lukijaa. Kirja seuraa kouluhistoriaa uskollisesti ja hukkaa samalla tilaisuuden tehdä enemmän "lasten näköistä" esitystä. Aina välillä on jokin erityisesti koululaisia oletettavasti kiinnostava teema saanut suuremman huomion, kuten esimerkiksi pesäpallo tai 1800-luvun koulut. Tietoiskuaukeamista riittäisi paljonkin puhuttavaa. Aina kun yritetään tiiviisti antaa objektiivista "tietoa" tullaan samalla helposti arvotetuksi asioita paljastavalla tavalla. Positivismi ei liene kovin kaukana sieltä, missä tuleville sukupolville siirretään Suomen historia.