Designmuseon kronologiakattauksia
Kävin yllättymässä Designmuseossa kaksi viikkoa sitten uuden Pöytä koreaksi -näyttelyn avajaisissa. Ensin yllätyin siitä, että esineiltä oli tietoisesti jätetty pois esinetekstit. Jossakin vaiheessa vihdoin ymmärsin, että siitä ei ollutkaan kysymys. Sitten yllätyin siitä, että niinkin tasokas museo avaa näyttelynsä keskeneräisenä. Ei siinä mitään, Museoblogi pitää kyllä yllätyksistä.
Pöytä koreaksi -näyttely esittelee kattauksia kautta aikojen Suomessa. Se liittyy saman nimiseen kirjaan, jonka n. 15-sivuisessa historiallisessa katsauksessa esitellään ruokakulttuurin kehittyminen esihistorialliselta ajalta nykypäivään sekä tarkastellaan kattauksia savupirteistä ruhtinaiden hoveihin päätyen lopulta Kalastajatorpalle. Tuloksena on melko sekavaa, harrastelijahistorijoitsijoille tyypillistä positivistis-anakronistista kertoilua. Kirjan muut luvut käsittelevät kattaustekstiilejä ja astioita - nimenomaan muotoilun historian näkökulmasta tarkasteltuna.
Designmuseo kärsii samasta ongelmasta kuin vanhoihin rakennuksiin sijoitetut museot tavallisestikin: käytettävissä oleva tila rikkoutuu pieniin huoneisiin ja pohjakaava sanelee jossain määrin myös näyttelyn sisällölliset ratkaisut. Niinpä designmuseokin on jakanut huoneet eri vuosisatojen kesken. Vanhemman pään kattauksissa esitellään yksittäisiä esineitä, mutta jo 1800-luvulta on säilynyt astiakokonaisuuksia, joilla on päästy luomaan kokonaisia ruokasali-interiöörejä. Näyttelysuunnittelijalle plussaa siitä, että oli jaksanut haalia interiööreihin aikakauteen sopivia huonekaluja ja tapettimalleja rekvisiitaksi. 1900-luvulle tultaessa kattausten esittelyssä mennään suoranaisen ahmimisen puolelle: pitkät pöydät on tupattu täyteen erilaisia astiastoja, jotka on erotettu toisistaan erilaisin pöytäliinoin (hauskan näköistä sinänsä). Yksi huone lähestyi nykypäivää vuoden 2005 uniikkiastioilla.
Näyttelyn "big idea" oli joko tarkoituksella tai tahattomasti se, että ihmiset pystyvät tunnistamaan elämänsä varrella tutuksi tullutta ruokapöytien esineistöä. Tällä tavoin näyttely toimi muistamisen paikkana. Selkeimmin museon ominta aluetta oli 1900-luku, kun astiat saatettiin määritellä kuuluvaksi johonkin tiettyyn tyylilliseen kategoriaan. Tyypillinen otsikko oli esim. "Funktionalismi 1930-l." Maailman katsominen erilaisten tyylisuuntien kautta ja sen pakonomainen jakaminen toisistaan poikkeaviin vuosisatoihin tai -kymmeniin tuo mieleen Foucault'n episteemit. Klassisen episteemin vallitessa "tiedon" ajateltiin muodostuvan siten, että tunnettu maailma luokiteltiin ja ryhmiteltiin erilaisiin kategorioihin ulkoisten tunnusmerkkien perusteella. Sitä, mikä ei mahtunut kategoroihin, ei huomioitu. Moderni episteemi puolestaan järjesti maailman 1800-luvulta alkaen "sisäisten" samankaltaisuuksien mukaan, jolloin mm. tietty aikakausi tuli ensimmäistä kertaa yhteiseksi nimittäjäksi. Näin ollen Designmuseon esitystapa "ismeittäin" ja vuosikymmenittäin sisältävät viitteitä paitsi moderniin, myös jossain määrin klassiseen episteemiin.
Vaikea sanoa, miten tietoista pohjaa Foucault´n episteemit ovat näyttelyn esitystavalle Designmuseossa antaneet. Ainakaan niille ei ole yritetty löytää vihtoehtoisia esitystapoja, sillä kategoriat ovat selvääkin selvemmät: renessanssi, rokokoo, kertaustyylit ja 1900-luvun muotoilu jaettuna omiin lokeroihinsa. Yli jää ainoastaan uusi tuotanto, sillä eihän siitä vielä tiedä, minkä nimikkeen alle se kuuluu. Se on kipattu näyttelyssä omaan huoneeseensa, muista erikseen. Epäilemättä yleisö odottaakin näkevänsä juuri kuvatun kaltaista esitystapaa, mutta kenen tehtävä on esittää (tututkin) asiat uudella ja odottamattomalla tavalla ellei museon? Maailma - tai Designmuseo - tuskin suistuisi radaltaan, jos esineet asetettaisiin näytteille ilman mainintaa tyylisuunnasta tai vuosikymmenestä. Tänä päivänä esineen eri ulottuvuuksia voidaan nimittäin näyttelyissäkin tuoda esiin yhdistämällä niitä muihin esineisiin, tekstiin, kuvaan, ääneen tai vaikka tuoksuun.
Epäilemättä näyttely tulee vetämään salit täyteen, onhan ruoka ja kattaus aina ja varsinkin nyt kovasti muodissa. Mitä sopivin aihe näin joulun alla, kun pöytähopeat kiillotetaan ja lautasliinat taitellaan juhlakautta varten.
Pöytä koreaksi -näyttely esittelee kattauksia kautta aikojen Suomessa. Se liittyy saman nimiseen kirjaan, jonka n. 15-sivuisessa historiallisessa katsauksessa esitellään ruokakulttuurin kehittyminen esihistorialliselta ajalta nykypäivään sekä tarkastellaan kattauksia savupirteistä ruhtinaiden hoveihin päätyen lopulta Kalastajatorpalle. Tuloksena on melko sekavaa, harrastelijahistorijoitsijoille tyypillistä positivistis-anakronistista kertoilua. Kirjan muut luvut käsittelevät kattaustekstiilejä ja astioita - nimenomaan muotoilun historian näkökulmasta tarkasteltuna.
Designmuseo kärsii samasta ongelmasta kuin vanhoihin rakennuksiin sijoitetut museot tavallisestikin: käytettävissä oleva tila rikkoutuu pieniin huoneisiin ja pohjakaava sanelee jossain määrin myös näyttelyn sisällölliset ratkaisut. Niinpä designmuseokin on jakanut huoneet eri vuosisatojen kesken. Vanhemman pään kattauksissa esitellään yksittäisiä esineitä, mutta jo 1800-luvulta on säilynyt astiakokonaisuuksia, joilla on päästy luomaan kokonaisia ruokasali-interiöörejä. Näyttelysuunnittelijalle plussaa siitä, että oli jaksanut haalia interiööreihin aikakauteen sopivia huonekaluja ja tapettimalleja rekvisiitaksi. 1900-luvulle tultaessa kattausten esittelyssä mennään suoranaisen ahmimisen puolelle: pitkät pöydät on tupattu täyteen erilaisia astiastoja, jotka on erotettu toisistaan erilaisin pöytäliinoin (hauskan näköistä sinänsä). Yksi huone lähestyi nykypäivää vuoden 2005 uniikkiastioilla.
Näyttelyn "big idea" oli joko tarkoituksella tai tahattomasti se, että ihmiset pystyvät tunnistamaan elämänsä varrella tutuksi tullutta ruokapöytien esineistöä. Tällä tavoin näyttely toimi muistamisen paikkana. Selkeimmin museon ominta aluetta oli 1900-luku, kun astiat saatettiin määritellä kuuluvaksi johonkin tiettyyn tyylilliseen kategoriaan. Tyypillinen otsikko oli esim. "Funktionalismi 1930-l." Maailman katsominen erilaisten tyylisuuntien kautta ja sen pakonomainen jakaminen toisistaan poikkeaviin vuosisatoihin tai -kymmeniin tuo mieleen Foucault'n episteemit. Klassisen episteemin vallitessa "tiedon" ajateltiin muodostuvan siten, että tunnettu maailma luokiteltiin ja ryhmiteltiin erilaisiin kategorioihin ulkoisten tunnusmerkkien perusteella. Sitä, mikä ei mahtunut kategoroihin, ei huomioitu. Moderni episteemi puolestaan järjesti maailman 1800-luvulta alkaen "sisäisten" samankaltaisuuksien mukaan, jolloin mm. tietty aikakausi tuli ensimmäistä kertaa yhteiseksi nimittäjäksi. Näin ollen Designmuseon esitystapa "ismeittäin" ja vuosikymmenittäin sisältävät viitteitä paitsi moderniin, myös jossain määrin klassiseen episteemiin.
Vaikea sanoa, miten tietoista pohjaa Foucault´n episteemit ovat näyttelyn esitystavalle Designmuseossa antaneet. Ainakaan niille ei ole yritetty löytää vihtoehtoisia esitystapoja, sillä kategoriat ovat selvääkin selvemmät: renessanssi, rokokoo, kertaustyylit ja 1900-luvun muotoilu jaettuna omiin lokeroihinsa. Yli jää ainoastaan uusi tuotanto, sillä eihän siitä vielä tiedä, minkä nimikkeen alle se kuuluu. Se on kipattu näyttelyssä omaan huoneeseensa, muista erikseen. Epäilemättä yleisö odottaakin näkevänsä juuri kuvatun kaltaista esitystapaa, mutta kenen tehtävä on esittää (tututkin) asiat uudella ja odottamattomalla tavalla ellei museon? Maailma - tai Designmuseo - tuskin suistuisi radaltaan, jos esineet asetettaisiin näytteille ilman mainintaa tyylisuunnasta tai vuosikymmenestä. Tänä päivänä esineen eri ulottuvuuksia voidaan nimittäin näyttelyissäkin tuoda esiin yhdistämällä niitä muihin esineisiin, tekstiin, kuvaan, ääneen tai vaikka tuoksuun.
Epäilemättä näyttely tulee vetämään salit täyteen, onhan ruoka ja kattaus aina ja varsinkin nyt kovasti muodissa. Mitä sopivin aihe näin joulun alla, kun pöytähopeat kiillotetaan ja lautasliinat taitellaan juhlakautta varten.
posted by Nina Pakaste at 10:22 PM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home