Sukupolvien ketju Työväen keskusmuseossa

Työväen keskusmuseon Sukupolvien tarina -näyttely on hieno esimerkki siitä, kuinka Suomen historian tapahtumia voi onnistuneesti peilata ns. pienen ihmisen - tässä tapauksessa yhden suvun jäsenten - kautta. Näyttelyssä seurataan yhden suvun jäsenten vaiheita eri sukupolvien aikana: kuinka ensimmäinen sukupolvi lähti maaseudun vaatimattomista oloista etsimään toimeentuloa orastavasta teollisuuskaupungista sekä sitä millaiseksi heidän sekä heidän jälkeläistensä elämä Tampereella muodostui. Sosiaalihistoriallinen näkökulma on vahvasti esillä, katsoja voi helposti asettua suvun henkilöiden asemaan ja sitä kautta ymmärtää heidän valintojaan ja toimintaansa. Myös poliittisen historian tapahtumat asettuvat näyttelyssä kiinnostavalla tavalla uudenlaiseen valoon, ja voisin kuvitella tällaisen esitystavan soveltuvan erityisesti sellaisille, joilta kouluhistorian opit ovat jo unohtuneet tai jotka eivät vielä ole niihin tutustuneet. Siinä missä näyttelyissä yleensä rakennetaan kronologiaa merkittävien "kaikkien tuntemien" tapahtumien kautta, on tässä näyttelyssä päädytty pääosin onnistuneesti kronologian tuomiseen "lähelle katsojaa" ja se kerrotaan suvun jäsenten kautta.

Kaikkia ratkaisuja ei voi yhdessä näyttelyssä toteuttaa, vaan on tehtävä valintoja siinä miten tarina kerrotaan ja miten se konkreettisesti esitetään. Niinpä satunnainen näyttelykävijä ei voinut täysin välttyä tunteelta, että näyttely oli tarkoitettu ensisijassa opastuksen puitteiksi. Suvun vaiheiden tärkeitä vuosilukuja oli merkitty lattiaan ikään kuin ryhmän pysähdyspaikoiksi. Luvut lattiassa saattavat herättää hämmennystä sellaisessa yksittäisessä katsojassa, joka ei yhdellä silmäyksellä osaa sanoa, liittyvätkö ne kenties Suomen historian tärkeisiin vaiheisiin vai johonkin muuhun. Näyttelyn tekstit, pitkä mutta taitavasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu suvun tarina, on koottu pieniksi ryppäiksi selattaviin kehyksiin. Tekstiä on paljon ja sitä voi lukea oikeastaan vain yksi henkilö kerrallaan. Kerrontatapa on luonteva ja ihmislähtöinen, ja vaikeista asioista kerrotaan kauniisti kauheuksia paisuttamatta.

Entäpä näyttelyesineet? Valokuvaaminen näyttelyssä kiellettiin sillä perusteella, että esineet kärsivät salamasta. Kuitenkin näyttelyesineet ja niiden esille pano muistutti enemmän näytelmän lavastusta kuin tavanomaista museon näyttelyä. Osa esillä olevasta materiaalista oli selväsi rekvisiittaa, esim. trasselit, joiden päälle pieni tehtaantyttö oli nukahtanut. Mutta entäpä tytön puku? "Aito" esine vai rekvisiittaa? Mahdotonta sanoa. Olettaen, että ainakin osa esineistä oli kokoelmiin kuuluvia, tuo näyttely esiin mielenkiintoisia näkökulmia pohdintaan siitä, miten kokoelmia on "sopivaa" laittaa esille, millaisia tarinoita niitä yhdistelemällä on lupa näyttelyisä rakentaa ja milloin esine ylipäätään on aito. Mutta se on toisen blogin aihe.