Museot ja "tieto"

Viime aikoina Museoblogia on mietityttänyt museoiden suhde tietoon - mitä ikinä sillä museomaailmassa tarkoitetaankaan. Sana "tieto" esiintyy usein museoiden yhteydessä: museot jakavat, keräävät, tallentavat ja esittävät sitä ja sitä syntyy myös museoiden ns. tutkimusten tuloksena. Myös 70 % kävijöistä (huom. termiä asiakas ei käytetä) saavat museokäynnistään "tietoa", ainakin jos uskomme Museokävijä 2003 -tutkimusta (ja miksi emme uskoisi?). Kävijät myös pitävät museosta saamaansa tietoa oikeana ja totena, mikä on tietysti hyvä asia mutta mikä samalla asettaa museot melkoisen vastuun eteen.

Museossa esitetyllä asialla on siis taipumus muuttua todeksi, oikeaksi tiedoksi. Samoin asia muuttuu todeksi, kun se tulee museon henkilökunnan ja erityisesti museonjohtajan suusta. En tiedä miten tällainen tiedon hegemonia onkaan museoiden ympärille syntynyt, mutta oletettavasti se liittyy museokokoelmien varhaishistoriaan tutkimusta palvelevina näytekokoelmina. Yliopistollisen tutkimuksen ja museoiden välillä oli pitkään tiivis yhteys. Useat yliopiston professorit toimivat jossakin vaiheessa myös jonkin museon palveluksessa. Esim. kansatieteen osalta tämä perinne katkesi 1970-luvun lopulla Niilo Valoseen, joka toimi sekä Kansallismuseon kansatieteellisen osaston johtajana että kansatieteen professorina Helsingin yliopistossa . 1970-luvun jälkeen kulttuurihistorialliset museot ovat erkaantuneet yliopistollisesta tutkimuksesta monellakin tasolla, ja nykyisin museoiden henkilökunnasta vain 3 % on tohtoreita.
Tämä asettaa luonnollisesti kysymyksen museossa esitetyn tiedon tasosta uuteen valoon.