Mikä kelpaa museoon - tai näyttelyn nimeksi?
Kansallismuseossa avautui jokin aika sitten vuosina 2003-2004 karttuneita esineitä esittelevä näyttely. Tyypiltään se on perinteinen uutuusnäyttely, jollaisia Kansallismuseossa on aika ajoin perinteisesti järjestetty. Tällä kertaa haluttiin ilmeisesti nostaa myös voimakkaammin esiin museon esinekeruun periaatteita ja linjoja, koska näyttelyn nimeksi oli annettu Mikä kelpaa museoon?
Esimerkkinä museoon - siis Kansallismuseoon - kelpaavista esineistä oli koottu kokoelmien uutuuksien parhaat palat. Täytyykin todeta, että varsin vakuuttavalta näytti museon esinekeruutoiminta tällä tavoin esitettynä. Uutuudet vaikuttivat harkiten kokoelmiin valituilta, niistä oli olemassa paljon tietoa ja niillä oli usein oma "tarina". Tarina, jonka olemassa oloa museoissa tälläkin hetkellä vielä kovasti arvostetaan. Tarinaa kuvitti lisäksi joidenkin esineiden osalta valokuva, jossa esine oli kuvattu alkuperäisessä kontekstissaan yhdessä käyttäjänsä kanssa. Tunnustusta on annettava erityisesti näyttelyn ulkoasulle, sillä voimakas värimaailma kauden trendiväreissä turkoosissa ja oranssissa sitoi onnistuneesti irralliset esineet rytmikkäiksi kokonaisuuksiksi.
Kansallismuseossa laaditaan parhaillaan kokoelmapolitiikkaa, mikä heijastui myös uutuusnäyttelyssä - niin otsikossa, näyttelyesineissä kuin yleisölle suunnatussa palautekyselyssä, jossa kävijöiltä tiedusteltiin "Mitä tästä museosta puuttuu?" Ymmärrettävästi yleisöpalautteen kautta haluttiin luoda kuvaa Kansallismuseon kävijöiden elämään vaikuttaneista keskeisistä esineistä. Kyselyn tulos on varmasti mielenkiintoinen, toivottavasti siitä tihkuu tietoja myös talon ulkopuolelle.
Uutuusnäyttelyssä kävi selväksi se, että Kansallismuseo on vuosina 2003-2004 keskittynyt nimenomaan esineiden tallennukseen ja tulee kaikesta päätellen tekemään niin jatkossakin. Mikään ei ainakaan tässä näyttelyssä viitannut tallennuksen painopisteen muuttamiseen ilmiökeskeisempään suuntaan. Kansallismuseon ja Museoviraston organisaatiossa ilmiökeskeinen tallennus olisikin hankalaa, sillä eri osastot ja yksiköt eivät perinteisesti ole työskennelleet yhteistyössä ja työtavat ovat siinä suhteessa vakiintuneet.
Esinekeskeisyys korostunee siis jatkossakin, ja esiin nousee kysymys Kansallismuseon tallennusvastuusta. Jos tarkastellaan esimerkiksi kansatieteellisten kokoelmien uutuuksia, voidaan helposti huomata, että ainakaan vuosina 2003-2004 ei selkeää linjaa kokoelmiin kelvanneilla esineillä ollut. Hajanaisuus paljastaa sen, että aktiivinen tallennustoiminta puuttuu, sillä silloinhan tuloksena olisi monipuolista aineistoa käsittäviä laajoja aineistokokonaisuuksia. Kokoelmiin oli otettu niin kamppisirppi, leikkikalukokoelma kuin Jussan Tuvan jukeboksikin. Sirppejä ja lelujahan kokoelmissa on jo vanhastaan, ja jukeboksi edustaa epäilemättä teollisesti tuotetun perinteen tallennusta, jota kansatieteessä niinikään harjoitetaan. Mutta museoiden keskinäisen vastuunjaon mukaan näille kaikille esineille oikeat paikat olisivat löytyneet myös Maatalousmuseo Sarasta, Linnanmäen leikkikalumuseosta sekä Hotelli- ja ravintolamuseosta. Mikä on siis lopulta Kansallismuseon tehtävä ja rooli nykymaailmassa? Millä tavalla se vastaa 2000-luvun suomalaisen yhteiskunnan tarpeisiin? Tätä epäilemättä siellä siellä kokoelmapoliittisissa istunnoissa mietitään ponnekkaasti.
Kaiken kaikkiaan uutuusnäyttely synnyttää katsojassa (ainakin museotaustan omaavassa) tärkeitä ja ajankohtaisia ajatuksia liittyen museokokoelmiin ja niiden kartuttamiseen. Näitä asioita olisi voinut pohtia myös näyttelyssä. Museot elävät murroskautta, suuntia ja toimintatapoja muokataan uudelleen vastaamaan paremmin nykyajan vaatimuksia. Ei olisi millään tavalla heikentänyt Kansallismuseonkaan arvovaltaa tuoda esiin ja käsitellä julkisesti kokoelmien monitahoista problematiikkaa. Pikemminkin päinvastoin, se olisi luonut kuvaa modernista itsearviointia prosessien kehittämisessä hyödyntävästä julkisesta organisaatiosta.
Näyttelyn nimi olisi kuitenkin kaivannut jonkinlaista avaamista. Edelleen ainakin minulle jäi pelkän näyttelyn perusteella epäselväksi, mikä kansallisaarteeksi lopulta kelpaa ja millä kriteereillä. Uutuusnäyttelyn esineet olivat kaikki lajinsa valioita ja puolustivat hyvin paikkaansa kokoelmissa. Mutta muistanpa kansatieteen kokoelmiin vuonna 2002 ostetun jättikokoisen tuohikontin, jota tekijä oli punonut kolme vuotta. Siitäkin olisi ollut valokuva, jossa tekijän lapsenlapset oli kuvattuna kontin sisällä. Olisiko tämä kontti kelvannut näyttelyyn, jos se olisi tullut museoon hieman myöhemmin?
Esimerkkinä museoon - siis Kansallismuseoon - kelpaavista esineistä oli koottu kokoelmien uutuuksien parhaat palat. Täytyykin todeta, että varsin vakuuttavalta näytti museon esinekeruutoiminta tällä tavoin esitettynä. Uutuudet vaikuttivat harkiten kokoelmiin valituilta, niistä oli olemassa paljon tietoa ja niillä oli usein oma "tarina". Tarina, jonka olemassa oloa museoissa tälläkin hetkellä vielä kovasti arvostetaan. Tarinaa kuvitti lisäksi joidenkin esineiden osalta valokuva, jossa esine oli kuvattu alkuperäisessä kontekstissaan yhdessä käyttäjänsä kanssa. Tunnustusta on annettava erityisesti näyttelyn ulkoasulle, sillä voimakas värimaailma kauden trendiväreissä turkoosissa ja oranssissa sitoi onnistuneesti irralliset esineet rytmikkäiksi kokonaisuuksiksi.
Kansallismuseossa laaditaan parhaillaan kokoelmapolitiikkaa, mikä heijastui myös uutuusnäyttelyssä - niin otsikossa, näyttelyesineissä kuin yleisölle suunnatussa palautekyselyssä, jossa kävijöiltä tiedusteltiin "Mitä tästä museosta puuttuu?" Ymmärrettävästi yleisöpalautteen kautta haluttiin luoda kuvaa Kansallismuseon kävijöiden elämään vaikuttaneista keskeisistä esineistä. Kyselyn tulos on varmasti mielenkiintoinen, toivottavasti siitä tihkuu tietoja myös talon ulkopuolelle.
Uutuusnäyttelyssä kävi selväksi se, että Kansallismuseo on vuosina 2003-2004 keskittynyt nimenomaan esineiden tallennukseen ja tulee kaikesta päätellen tekemään niin jatkossakin. Mikään ei ainakaan tässä näyttelyssä viitannut tallennuksen painopisteen muuttamiseen ilmiökeskeisempään suuntaan. Kansallismuseon ja Museoviraston organisaatiossa ilmiökeskeinen tallennus olisikin hankalaa, sillä eri osastot ja yksiköt eivät perinteisesti ole työskennelleet yhteistyössä ja työtavat ovat siinä suhteessa vakiintuneet.
Esinekeskeisyys korostunee siis jatkossakin, ja esiin nousee kysymys Kansallismuseon tallennusvastuusta. Jos tarkastellaan esimerkiksi kansatieteellisten kokoelmien uutuuksia, voidaan helposti huomata, että ainakaan vuosina 2003-2004 ei selkeää linjaa kokoelmiin kelvanneilla esineillä ollut. Hajanaisuus paljastaa sen, että aktiivinen tallennustoiminta puuttuu, sillä silloinhan tuloksena olisi monipuolista aineistoa käsittäviä laajoja aineistokokonaisuuksia. Kokoelmiin oli otettu niin kamppisirppi, leikkikalukokoelma kuin Jussan Tuvan jukeboksikin. Sirppejä ja lelujahan kokoelmissa on jo vanhastaan, ja jukeboksi edustaa epäilemättä teollisesti tuotetun perinteen tallennusta, jota kansatieteessä niinikään harjoitetaan. Mutta museoiden keskinäisen vastuunjaon mukaan näille kaikille esineille oikeat paikat olisivat löytyneet myös Maatalousmuseo Sarasta, Linnanmäen leikkikalumuseosta sekä Hotelli- ja ravintolamuseosta. Mikä on siis lopulta Kansallismuseon tehtävä ja rooli nykymaailmassa? Millä tavalla se vastaa 2000-luvun suomalaisen yhteiskunnan tarpeisiin? Tätä epäilemättä siellä siellä kokoelmapoliittisissa istunnoissa mietitään ponnekkaasti.
Kaiken kaikkiaan uutuusnäyttely synnyttää katsojassa (ainakin museotaustan omaavassa) tärkeitä ja ajankohtaisia ajatuksia liittyen museokokoelmiin ja niiden kartuttamiseen. Näitä asioita olisi voinut pohtia myös näyttelyssä. Museot elävät murroskautta, suuntia ja toimintatapoja muokataan uudelleen vastaamaan paremmin nykyajan vaatimuksia. Ei olisi millään tavalla heikentänyt Kansallismuseonkaan arvovaltaa tuoda esiin ja käsitellä julkisesti kokoelmien monitahoista problematiikkaa. Pikemminkin päinvastoin, se olisi luonut kuvaa modernista itsearviointia prosessien kehittämisessä hyödyntävästä julkisesta organisaatiosta.
Näyttelyn nimi olisi kuitenkin kaivannut jonkinlaista avaamista. Edelleen ainakin minulle jäi pelkän näyttelyn perusteella epäselväksi, mikä kansallisaarteeksi lopulta kelpaa ja millä kriteereillä. Uutuusnäyttelyn esineet olivat kaikki lajinsa valioita ja puolustivat hyvin paikkaansa kokoelmissa. Mutta muistanpa kansatieteen kokoelmiin vuonna 2002 ostetun jättikokoisen tuohikontin, jota tekijä oli punonut kolme vuotta. Siitäkin olisi ollut valokuva, jossa tekijän lapsenlapset oli kuvattuna kontin sisällä. Olisiko tämä kontti kelvannut näyttelyyn, jos se olisi tullut museoon hieman myöhemmin?
posted by Nina Pakaste at 10:10 PM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home