Monday, June 27, 2005

Skandaalinkäryinen juhannus

Museoblogin juhannusaaton aamukahvit olivat mennä väärään kurkkuun, kun Hesarin kulttuurisivuilta löytyi varsin suorapuheinen juttu otsikolla Seurasaari uinuu, Skansen houkuttelee. Jutussa pohdittiin Seurasaaren edellytyksiä kehittyä Skansenia muistuttavaksi historia- ja elämyskeskukseksi sekä hahmoteltiin tällaisen kehityksen esteenä olevia tekijöitä. Seurasaaren entisiltä työntekijöiltä oli saatu monenlaisia ideoita saaren kehittämiseksi, mutta nykyiset työntekijät oli jutun perusteella käyty pelottelemassa hiljaisiksi. Kansallismuseon henkilöstöpolitiikka oli muutenkin jutussa esillä vähemmän mairittelevalla tavalla.

Artikkelista kävi ilmi, että Seurasaaren "uinuvaa" tilaa perusteltiin Kansallismuseon johdossa sillä, että se on eräänlainen ulkomuseomuseo. Muistomerkki niiltä ajoilta, kun ulkomuseot olivat uusinta uutta. Se, että siitä on nykyisellä panostuksella (1 vakituinen työntekijä) muodostumassa museomuseo, on tietysti jossain määrin museologisesti kiinnostava prosessi. Mutta järkevää se tuskin on, eikä asiakkaista varmasti toivottavaakaan.

Seurasaaren kehittämiseen voi halutessaan osallistua Hesarin verkkosivuilla. Tähän mennessä keskusteluissa on mm. esitetty ideoita elämyksellisyyden lisäämiseksi (lisää käsityöläisiä, pajoja ja kojuja, leikkipaikkoja, puutarhamaisuutta, liikenneyhteyksiä (vesitse) sekä yleisiä saunoja). Jotkut olivat heittämässä Museovirastoa ulos Seurasaaresta ja tuomassa tilalle markkinointiin ja tiedotukseen erikoistuneita yksityisiä yrityksiä. Jotkut taas pitivät realistisesti Seurasaaren vertaamista Skanseniin epäoikeudenmukaisena. Kaikki eivät myöskään toivo lisää turisteja, vaan haluavat rauhoittaa Seurasaaren helsinkiläisten virkistysalueeksi.

Hesarin jutussa silmiinpistävää oli Seurasaaren henkilökunnan - sen entisen- turhautuneisuus siihen, että heidän ideoitaan ei noteerattu. Tämä on valitettavan yleistä museoalalla. Museoalalle ei hakeuduta töihin suurten seteleiden toivossa, vaan ala houkuttelee pikemminkin kiinnostavuudellaan ja palkitsee sisällöllään. On suurta tuhlausta jättää käyttämättä kaikki se into ja tarmo, jota opiskelijoissa ja erityisesti nuoremmassa henkilökunnassa olisi ammennettavissa suoraan museon käyttöön ilman mitään lisäkustannuksia. Tämä joukko kun olisi valmis tekemään töitä kelloon katsomatta ihan vain tekemisen ja itsensä toteuttamisen ilosta. Työn tekemisen ilon voi helposti pilata huonolla johtamisella ja opettamalla tulokkaat "talon tavoille", kuten usein käy.

Kansallismuseon linja on ollut se, että se ei vastaa tämän kaltaisiin kirjoituksiin. Tämä linja pitänee nytkin. Ja niin kauan kuin rahoittaja (Opetusministeriö) on tyytyväinen museon toimintaan ja pätkäyttää saman rahan museon tilille joka vuosi, niin tarvitseeko sitä niin yleisöä tai henkilökuntaa kuunnellakaan? Museoblogi yhtyy nimimerkki Saken ajatukseen Hesarin Seurasaari-keskustelussa: "Hyvät museot ovat paljon muuta kuin hatarasti itseohjaavia, joskus aikaa sitten minimiresursseilla pystyyn laitettuja staattisia rakennelmia." Pätee museoon kuin museoon.

Thursday, June 16, 2005

Museot ja "tieto"

Viime aikoina Museoblogia on mietityttänyt museoiden suhde tietoon - mitä ikinä sillä museomaailmassa tarkoitetaankaan. Sana "tieto" esiintyy usein museoiden yhteydessä: museot jakavat, keräävät, tallentavat ja esittävät sitä ja sitä syntyy myös museoiden ns. tutkimusten tuloksena. Myös 70 % kävijöistä (huom. termiä asiakas ei käytetä) saavat museokäynnistään "tietoa", ainakin jos uskomme Museokävijä 2003 -tutkimusta (ja miksi emme uskoisi?). Kävijät myös pitävät museosta saamaansa tietoa oikeana ja totena, mikä on tietysti hyvä asia mutta mikä samalla asettaa museot melkoisen vastuun eteen.

Museossa esitetyllä asialla on siis taipumus muuttua todeksi, oikeaksi tiedoksi. Samoin asia muuttuu todeksi, kun se tulee museon henkilökunnan ja erityisesti museonjohtajan suusta. En tiedä miten tällainen tiedon hegemonia onkaan museoiden ympärille syntynyt, mutta oletettavasti se liittyy museokokoelmien varhaishistoriaan tutkimusta palvelevina näytekokoelmina. Yliopistollisen tutkimuksen ja museoiden välillä oli pitkään tiivis yhteys. Useat yliopiston professorit toimivat jossakin vaiheessa myös jonkin museon palveluksessa. Esim. kansatieteen osalta tämä perinne katkesi 1970-luvun lopulla Niilo Valoseen, joka toimi sekä Kansallismuseon kansatieteellisen osaston johtajana että kansatieteen professorina Helsingin yliopistossa . 1970-luvun jälkeen kulttuurihistorialliset museot ovat erkaantuneet yliopistollisesta tutkimuksesta monellakin tasolla, ja nykyisin museoiden henkilökunnasta vain 3 % on tohtoreita.
Tämä asettaa luonnollisesti kysymyksen museossa esitetyn tiedon tasosta uuteen valoon.

Wednesday, June 15, 2005

Kunnianhimoista työsarkaa

Valtakunnalliseksi erikoismuseoksi havitteleva Suomen maatalousmuseo Sarka vietti virallisia avajaisiaan eilen, vaikka yleisö onkin päässyt tutustumaan uuteen museoon ja kesäkuun alusta lähtien. Kävin museossa kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna, jolloin näyttely oli kutakuinkin pystyssä, mutta tekstit puuttuivat lähes tyystin. Normaalien museaalisten perustehtäviensä ohella Sarka haluaa toimia elämyskeskuksena sekä "välittää maatalouteen liittyviä perinteitä ja tapoja sekä toimia maataloushistorian tietopankkina. Se pyrkii menneisyyteen painottuvasta toiminnastaan huolimatta myös sillaksi tulevaisuuteen." Tavoitteet ovat modernilla tavalla kunnianhimoiset. Positiivista on myös pyrkimys kurkottaa perinteisen museokäsityksen ulkopuolelle, vaikka elämyskeskuksessa on luonnollisesti omat riskinsä museoon yhdistettynä.

Enennmän kuin maataloutta sinänsä, museo esittelee maaseutua ja siellä elämistä. Suomalainen elämänmuoto ennen teollistumista oli pitkälti agraari eli suurin osa väestöstä asui ja sai toimeentulonsa maaseudulta. Sarka pyrkii näyttelyssä nostamaan esiin suomalaisen yhteiskunnan agraarit juuret kuitenkaan liiaksi talonpoikaisuuden ihannetta korostamatta.

Museoiden näyttelythän ovat valintoja ja tulkintoja ja ne edustavat toisaalta tekijöidensä (museoammattilaisten) kuin myös rahoittajiensa (MMM, MTK jne.) näkemyksiä siitä millainen maaseudun menneisyys on ollut ja mikä on tilanne tänään. Maaseutu on Sarassa esitetty positiivisena, elinvoimaisena toimintaympäristönä ikään kuin vastavetona niille yleisille yhteiskunnassa vallitseville käsityksille, joiden mukaan maatalous on kuihtuva elinkeino ja maaseutuisuus katoava elämänmuoto. Näyttelyssä on hieman vakuuttelun makua, joskaan vaikeuksia ei ole sivuutettukaan. Nämä asiat asettunevat mittasuhteisiin näyttelytekstien myötä.

Näyttelyntekijän näkökulmasta näyttelyn rajaus on aina ongelmallista. Aiheita on paljon eikä yhtäkään haluaisi jättää kertomatta. Näyttelyillä on taipumus jäädä usein perustason aineiston ja näkökulmien esittelyksi, ilman yleisemmän tason synteesiä tai ilmiön liittämistä laajempaan kontekstiin. Tästä näkökulmasta Saran näyttelyssä olisi voinut kertoa myös siitä, millä tavalla talonpoikaisuuden eetos on suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen vaikuttanut ennen, nyt ja tulevaisuudessa.

Thursday, June 09, 2005

Museot ja matkailu -seminaari Imatralla

Ensimmäiset viralliset kahdenväliset museopäivät Suomen ja Venäjän kesken eli Museot ja matkailu -seminaari pidettiin Imatralla 6.-8.6.05. Päiviä seuraamassa oli noin satakunta osallistujaa museo- ja matkailualalta. Ohelman sisältö oli vaihteleva, puheenvuoroja pidettiin niin kulttuurimatkailusta kuin venäläisten taiteilijoiden Suomen matkoistakin. Toisena päivänä syvennyttiin tarkemmin museoiden haasteisiin, ja samaan aikaan kokoontui myös Suomen linnoittajana tunnettua Suhorovia tutkiva teemaryhmä. Tämä jäi mieleen:

- Venäläiset ja suomalaiset museot ovat kovin erilaisessa asemassa ja tilanteissa omissa maissaan. Venäläisissä museoissa näyttää tällä hetkellä korostuvan tsaarin ajan loisto ja suurvalta -teemat. Kommunistinen perintö on täysin sivuutettu. On selvää, että museoiden rooli kansallisen identiteetin rakennuspuina on Venäjällä sangen erilainen kuin täällä meillä.

- Museologiset paradigmat ovat kovin etäällä toisistaan. Kun Suomessa museoiden kautta pyritään näkemään suomalainen yhteiskunta eri aikoina vaikeitakaan asioita kaihtamatta, nähdään Venäjällä ainoastaan valitut palat, joiden kautta kansallista identiteettiä pyritään ohjaillusti ja kollektiivisesti rakentamaan. Tilinteko lähimenneisyyden kanssa ei ole vielä alkanut. Toisaalta Venäjän nykyisen poliittisen tilanteen vuoksi siihen ei olisi edes edellytyksiä.

- Lenin-museon johtajan Aimo Minkkisen puheenvuoro oli seminaarin antoisin. Hänen puheensa käsitteli museoita ja yhteiskunnan muutosta.

- Yhteistyön edellytyksiä maiden museoiden kesken (muuten kuin esinelainojen puitteissa) ei ole niin kauan kuin yhteistä kieltä ei löydy. Venäläiset museonjohtajat eivät ilmeisesti puhuneet lainkaan englantia, ja toisaalta suomalaisesta museoväestä ei ehkä kovin monta venäjänkielentaitoista löydy.

Wednesday, June 01, 2005

Sukupolvien ketju Työväen keskusmuseossa

Työväen keskusmuseon Sukupolvien tarina -näyttely on hieno esimerkki siitä, kuinka Suomen historian tapahtumia voi onnistuneesti peilata ns. pienen ihmisen - tässä tapauksessa yhden suvun jäsenten - kautta. Näyttelyssä seurataan yhden suvun jäsenten vaiheita eri sukupolvien aikana: kuinka ensimmäinen sukupolvi lähti maaseudun vaatimattomista oloista etsimään toimeentuloa orastavasta teollisuuskaupungista sekä sitä millaiseksi heidän sekä heidän jälkeläistensä elämä Tampereella muodostui. Sosiaalihistoriallinen näkökulma on vahvasti esillä, katsoja voi helposti asettua suvun henkilöiden asemaan ja sitä kautta ymmärtää heidän valintojaan ja toimintaansa. Myös poliittisen historian tapahtumat asettuvat näyttelyssä kiinnostavalla tavalla uudenlaiseen valoon, ja voisin kuvitella tällaisen esitystavan soveltuvan erityisesti sellaisille, joilta kouluhistorian opit ovat jo unohtuneet tai jotka eivät vielä ole niihin tutustuneet. Siinä missä näyttelyissä yleensä rakennetaan kronologiaa merkittävien "kaikkien tuntemien" tapahtumien kautta, on tässä näyttelyssä päädytty pääosin onnistuneesti kronologian tuomiseen "lähelle katsojaa" ja se kerrotaan suvun jäsenten kautta.

Kaikkia ratkaisuja ei voi yhdessä näyttelyssä toteuttaa, vaan on tehtävä valintoja siinä miten tarina kerrotaan ja miten se konkreettisesti esitetään. Niinpä satunnainen näyttelykävijä ei voinut täysin välttyä tunteelta, että näyttely oli tarkoitettu ensisijassa opastuksen puitteiksi. Suvun vaiheiden tärkeitä vuosilukuja oli merkitty lattiaan ikään kuin ryhmän pysähdyspaikoiksi. Luvut lattiassa saattavat herättää hämmennystä sellaisessa yksittäisessä katsojassa, joka ei yhdellä silmäyksellä osaa sanoa, liittyvätkö ne kenties Suomen historian tärkeisiin vaiheisiin vai johonkin muuhun. Näyttelyn tekstit, pitkä mutta taitavasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu suvun tarina, on koottu pieniksi ryppäiksi selattaviin kehyksiin. Tekstiä on paljon ja sitä voi lukea oikeastaan vain yksi henkilö kerrallaan. Kerrontatapa on luonteva ja ihmislähtöinen, ja vaikeista asioista kerrotaan kauniisti kauheuksia paisuttamatta.

Entäpä näyttelyesineet? Valokuvaaminen näyttelyssä kiellettiin sillä perusteella, että esineet kärsivät salamasta. Kuitenkin näyttelyesineet ja niiden esille pano muistutti enemmän näytelmän lavastusta kuin tavanomaista museon näyttelyä. Osa esillä olevasta materiaalista oli selväsi rekvisiittaa, esim. trasselit, joiden päälle pieni tehtaantyttö oli nukahtanut. Mutta entäpä tytön puku? "Aito" esine vai rekvisiittaa? Mahdotonta sanoa. Olettaen, että ainakin osa esineistä oli kokoelmiin kuuluvia, tuo näyttely esiin mielenkiintoisia näkökulmia pohdintaan siitä, miten kokoelmia on "sopivaa" laittaa esille, millaisia tarinoita niitä yhdistelemällä on lupa näyttelyisä rakentaa ja milloin esine ylipäätään on aito. Mutta se on toisen blogin aihe.