Tuesday, May 17, 2005

Mediamuseo Rupriikki - oman aikansa kaivattu lapsi

Kulttuurihistorialliset museot ovat oman aikansa lapsia ja heijastelevat perustamisaikansa asenteita ja arvomaailmaa, totesi Solveig Sjöberg-Pietarinen väitöskirjassaan Museer ger mening. Kunnioitus perustamisajankohdan museokäsitystä kohtaan on suomalaisissa museoissa varsin hallitseva, ja mm. tästä syystä museot ovat muuttuneet ajassa vain vähän.

Koska "vanhat" museot eivät ole kovin helposti tarttuneet "uusiin" aiheisiin, onkin ajankohtaiseen tai tärkeään aiheeseen pureutuvan museon tai näyttelyn syntyminen aina ilahduttavaa. Mediakasvatus on tänä päivänä aivan erityisen tärkeää, ja niinpä upouusi Rupriikki tulee tarpeeseen. Museossa on esillä viestintävälineiden historiaa ja nykypäivää. Paikallisuuskin on huomioitu, sanomalehdistä erityisesti tamperelainen Aamulehti on näkyvästi edustettuna. Puhelinliikenteen historia on osa suomalaista menestystarinaa, joten kännyköistä oli koottu suppea typologinen sarja sisältäen mm. pakollisen Mobira Citymanin. (Sivumennen sanottuna itseään kunnioittavat museot ovat tähän asti välttäneet typologisia sarjoja, mutta nyt ne ovat palaamassa näyttelyihin päivitettyinä versioina juuri teknisten laitteiden esittelyssä. Aika näyttää, vaikuttaako tämä myös uuden esinetutkimusbuumin syntymiseen...)

Televisio on muuttanut suomalaistenkin elämää ja ajankäyttöä sitten 1950-luvun melkoisesti internetistä puhumattakaan. Kaikkia näitä ja paljon muutakin käsitellään Rupriikin näyttelyssä. Mutta jotakin jäin silti vielä kaipaamaan, nimittäin jonkinlaista avausta medialukutaidon suuntaan. Kuvan tulkintaa ja mainosten viestejä, kaikkea sellaista pintaa syvemmälle ulottuvaa analyysia siitä mitä ympäristössämme päivittäin lopultakin näemme. Toivottavasti tällaisia aihepiirejä otetaan käsiteltäväksi museon vaihtuvissa näyttelyissä! Museo saa epäilemättä hyvän vastaanoton erityisesti koulujen keskuudessa, jotka voivat hyödyntää sen tarjoamia mahdollisuuksia opetussuunnitelmiinkin sisältyvässä mediakasvatuksessa.

Tuesday, May 10, 2005

Vapriikin monet ulottuvuudet

Äitienpäivälahjaksi sain tänä vuonna kaksipäiväisen retken Tampereelle katsomaan sikäläisiä museoita. Älysin itse toivoa tällaista lahjaa, sillä muistissani oli vielä viime vuotinen lahja: Fiskarsin suurin halkaisukirves...

Museokeskus Vapriikissa kompastuin heti ensi askeleilla omaan tapaani hahmottaa maailmaa kokonaisuuksien kautta. Minulle on museokävijänä tärkeää heti pystyä muodostamaan käsitys näyttelyn tai museon kokonaisuudesta ja laajuudesta, jotta voin jakaa aikani ja voimani sen mukaan. Vapriikin kohdalla tämä oli yllättävän vaikeaa. Koska en ollut ennen käynyt kohteessa, perehdyin sen nettisivuihin ennen matkaa. Niiden avulla en kyennyt muodostamaan käsitystä siitä, mikä Vapriikki on. Sivujen esittelyssä sanottiin, että "Vapriikki on täyden palvelun talo, sen suojista löytyvät kokoelmatilat, konservointi, kuva-arkisto, auditorio, tutkimus- ja toimistotilat". Epäselväksi sen sijaan jäi, kenen kokoelmista ym. oli kyse. Vapriikki-haulla tulleista muista osumista sain selville, että se pitää sisällään kuusi museota. Vapriikin etusivulla näistä mainittiin kuitenkin vain kolme, joten olin ymmälläni. Varmaankin kaikki sivut huolellisesti läpikäyden ja henkilökuntatietoja tutkaillen asiaan olisi saanut selvyyttä, mutta voisihan nämä tiedot olla helpomminkin saatavilla.

Vapriikkiin päästyäni tilanne ei juuri selkeytynyt. Eipä sillä sinänsä ollut väliäkään, sillä olin joka tapauksessa päättänyt koluta rakennuksen jokaisen nurkan ja katsoa kaikki näyttelyt. Olin pakottanut mieheni mukaani, ja siksi aloitimme moottoripyöränäyttelystä. Vanhat moottoripyörät olivat juuri niin kiinnostavia kuin vanhat moottoripyörät yleensäkin ja näytteillepanokin pitkälti esineistön sanelemaa, vaikkakin tyylikkäästi toteutettu. Joitakin hyviä oivalluksia oli, esim. Pyynikinajojen reittiin saattoi eläytyä videon avulla moottoripyörän kyydissä istuen. Erityisen ansiokkaita olivat näyttelyn tekstit, johon oli onnistuttu ottamaan mukaan useita konetekniikan fraaseja, esim. "Yhä useammalla [moottoripyörä]valmistajalla alkoi kone pätkiä".

Jääkiekkomuseo - niin, mitä muutakaan saattoi odottaa - pelipaitoja, kuuluisien kiekkoilijoiden hanskoja, otteluita ratkaisseita kiekkoja ym. rekvisiittaa nostettuna pyhäinjäännösten asemaan. Ja tietysti pokaaleja ja mitaleita. Ja tietysti oma vitriininsä Suomen vuoden 1995 maailmanmestaruudesta. Vierailija saattoi kokeilla laukaisutaitojaan näyttelyn keskellä sijaitsevassa pleksikopissa (sain 2 osumaa).

Kenkämuseoon saapuessamme jouduin vapauttamaan mieheni kaupungin rientoihin, ja jatkoin tutustumista yksin. Ei jäänyt epäselväksi, että museon taustaorganisaatiolla on rahaa ja sitä oli näyttelynkin tekemiseen riittänyt. Tietokonenäyttöjä oli yhtä monta kuin kengän valmistuksen vaiheitakin ja lisäksi joitakin koneita oli varattu kenkäpelien pelaamiseen. Kokeilin peliä, jossa piti itse valmistaa kenkä. Se oli hauskasti totetutettu paikallista murretta unohtamatta, ja se olikin enemmänkin interaktiivinen opastus jalkineen valmistuksen vaiheisiin kuin varsinainen peli, jossa joko hävitään tai voitetaan. Loppu näyttelystä oli jalkinetyylihistoriallinen esitys eri vuosikymmenien kenkämuodista, ja vieläpä erittäin hienosti toteutettu niin visuaalisesti kuin sisällöllisestikin. Jokainen vuosikymmen oli saanut oman vitriininsä, jossa ajan kenkämuotia esiteltiin. Teksteissä kerrottiin paitsi kotimaisen jalkineteollisuuden sen aikaisista vaiheista, myös suomalaisesta yhteiskunnasta yleisemminkin.

Seuraavana vuorossa oli sukellus Pirkanmaa-näyttelyyn, jossa paikkakunnan historia kerrottiin jääkaudelta nykypäivään. Jääkausi oli havainnollistettu tuottamalla kylmälaittein jäätä kosketeltavaksi. (Tämä lienee ollut lähinnä turisteja varten, sillä kyllä kai jää sentään on suomalaisille vielä tuttu elementti?) Muuten esihistoriallinen osuus oli kekseliäästi toteutettu ja monet asiat hauskasti "käännetty" nykykielelle, esim: "Luonto - esi-isän lähikauppa" tai "Halutaan asunto. Kaikki huomioidaan luolasta kotaan". Vähitellen edettiin kohti nykyaikaa, eikä sisällissotaakaan ollut unohdettu. Sitä edusti taiteilijan toteuttama vaikuttava puukko-installaatio. Omaksuttavaa aineistoa oli näyttelyssä esillä valtavasti, sitä sai lukea seiniltä, katsoa videolta ja kuunnella. Tärkeitä historiallisia vaiheita toinen toisensa perään esitettynä toi väistämättä tässä vaiheessa mukanansa uupumuksen, enkä muista Tampereen myöhemmistä vaiheista enää mitään. Jälkikäteen ajateltuna en ole ihan varma siitä, mikä oli näyttelyn tarkoitus. Kaikilla itseään kunnioittavilla kaupungeilla on museoissaan kattava esitys omasta historiastaan. Mutta onko tosiaankin ajateltu, että tällainen tavallinen näyttelyvieras voisi todellakin omaksua edes murto-osan näyttelyn tarjoamasta sisällöstä, kun pohjatiedotkin ovat usein huterat? Myöskään koululaisille näyttely ei samasta syystä kovin hyvin sovellu. Hyvästä toteutuksestaan huolimatta se on malliesimerkki näyttelyistä, jotka raskaudellaan karkottavat nuoret pois museoyleisön joukosta.