Monday, April 11, 2005

Museoviraston puheenvuoro

Museoviraston edustajat Marjut Lamminen (Kansallismuseon opetus- ja näyttelyt -yksiköstä) ja Ulla Salmela (museotoimen kehittäminen -yksiköstä) pitivät puheenvuoron aiheesta "Museoviraston näkökulmia museologian opetukseen". Varsinaisia rakentavia sisällöllisiä ehdotuksia museologian opetusta silmällä pitäen ei kuitenkaan kuultu, vaan puhujat esittelivät etupäässä virastolaisten museologian osaamisesta tehtyä kartoitusta.

Kartoituksessa oli selvitetty virastolaisten museoammatillinen koulutus, niin Museoliiton ammoin järjestämät museokurssit kuin yliopistollinenkin museologian opetus. Nämä yhteen laskettuina voitiin todeta museoammatillisen osaamisen olevan kohtalaisen hyvin virastolla edustettuna. Huolta yleisössä herätti se, että useat viraston esimiehistä eivät pitäneet museologian opintoja kovin tärkeinä rekrytoinnissa, vaan korostivat pikemminkin substanssiosaamista. Osan mielestä museologiaa opiskelleilla oli jopa epärealisitsia tai "vääriä" käsityksiä museotyöstä. Toisaalta selvityksen mukaan museoalaa opiskelleet virastolaiset kokivat työnsä mielekkäämpänä ja enemmän koulutustaan vastaavana kuin ne, joilta tällainen koulutus puuttui. Kuulijalle jäi esityksestä helposti käsitys, että viraston suhtautuminen museologiaan ja sen opetukseen on pääsääntöisesti melko välinpitämätöntä.

Minua jäi vaivaamaan Museoliiton museokurssien eli perinteisen museologian ja ns. uuden museologian rinnastaminen toisiinsa, vaikka niiden välisen eron voi tänä päivänä ajatella olevan jo melko suuri. Perinteinen museologia oli pääasiassa normatiivista, käytännön tasoon keskittyvää museoteknistä opetusta. Uusi museologia taas muotoutui 1970- ja 1980-luvuilla käydyn kansainvälisen keskustelun pohjalta lopulta vuoden 2000 paikkeilla ns. uudeksi museologiaksi, joka tarkastelee yhteiskuntaa museoiden kautta. Perinteinen museologia kysyi miten, kun taas uusi museologia kysyy miksi. Uutta museologiaa ja museokursseja ei nähdäkseni voi parhaalla tahdollakaan rinnastaa toisiinsa, sillä niin paljon on viimeisen parin vuosikymmenen aikana syntynyt tutkimus ja käyty keskustelu muuttanut museologian sisältöjä ja lähestymistapaa. Uuden museologian mukainen ajattelu ei ole vielä suuressa määrin virastolle rantautunut, sillä museologian opinnot virastolaisten keskuudessa olivat esityksen perusteella vielä varsin vähäiset. Osittain ilmeisesti arvostuksen puutteesta johtuen ne eivät myöskään ole päässeet toistaiseksi vaikuttamaan käytännön työskentelyyn.

Esitykseen oli sisällytetty kartoitusta varten haastateltujen virastolaisten ajatuksia museologiasta , mikä teki siitä toisaalta elävän ja inhimillisen. Tässä piili myös riski, sillä esitystapa paljasti paikoin myös ilmeisiä aukkoja tietämyksessä mitä museologian sisältöihin tulee. Varsin yleinen näytti virastolaisten keskuudessa (niin haastateltujen kuin toisen puhujankin) keskuudessa olevan esim. pelko valmistuvista museologeista, joilta puuttuu substanssiosaaminen. Tunnettu tosiasiahan on, että museologiaa ei käytännössä ainakaan toistaiseksi lueta pääaineena, vaikka se teoriassa onkin nykyään mahdollista. Kaikkiaan esityksessä korostui toisaalta pelko teoreettisia museologeja kohtaan ja toisaalta siitä seurauksena museologian opintojen vähäinen hyöty museotyössä. Tällaiset näkemykset puolestaan paljastivat kuulijoille, ettei museologian sisältöjä ja lähestymistapoja todellakaan tunneta virastossa mainittavasti. Auktoriteettiaseman säilyttämisen kannalta olikin tästä syystä viisasta, että Museovirasto pidättäytyi ottamasta minkäänlaista ohjaavaa tai edes neuvovaa roolia museologian opintojen suhteen.






Sunday, April 10, 2005

Terveisiä Museologian jäljillä -seminaarista!

Jyväskylän yliopiston museologian opikelijoiden ainejärjestö Diaario ry. järjesti 7.-8.4.05 vuosittaisen museologian seminaarin, tällä kertaa otsikolla Museologian jäljillä. Seminaarin järjestelyt olivat erittäin onnistuneet, ohjelma hyvin suunniteltu ja aikataulu aivan loistava. Ei olisi arvannut, että monet järjestäjistä olivat ensimmäistä kertaa mukana järjestelyissä!

Seminaarissa oli tarkoitus pohtia eri näkökulmista museologian merkitystä ja vaikutusta käytännön tasolla eli museotyössä. Aihe osoittautui kuitenkin haastavaksi; suurin osa luennoitsijoista ei kovin syvälle tässä asiassa sukeltanut. Pikemminkin luotiin katsauksia erilaisiin tunnuslukuihin ym. tavallaan taustatietoihin, mikä sinänsä oli oikein mielenkiintoista.

Seminaarin tähtipuhuja oli Per-Uno Ågren, Uumajan yliopiston museologian emeritusprofessori, entinen museonjohtaja ja museologian keskeinen uudistaja ja vaikuttaja. Hän piti puheenvuoronsa Om museologi som teori och som praktik järjestäjien pyynnöstä hieman yllättäen englanniksi, mikä luonnollisesti vaikutti myös esitykseen. Ågren luonnehti esityksensä aluksi "itä- ja länsieurooppalaisen" museologian synty- ja kehitysvaiheita 1950-luvulta alkaen. Ruotsiin museologia rantautui 1970-luvulla, ja vuonna 1980 Ågren alkoi laatia sen koulutusohjelmaa. Hänen keskeinen teesinsä oli se, että museologia pystyy tarjoamaan väylän tutkittaessa ihmisen suhtautumista todellisuuteen ja museoita voikin luonnehtia eräänlaisiksi suhtautumisen instituutioiksi. Museologisen ajattelun leviäminen museoalalla on ollut hidasta; museologia mielletään usein jonkinlaiseksi ideologiaksi ja sen käytännön hyöty museotyölle jää huomiotta. Tällä hetkellä Ruotsissa museomaailmassa ajankohtaisia teemoja ovat muistin taakka ja unohtamisen arvo. Ågren kritisoi museoiden itsetyytyväisyyttä omaan olemassa oloonsa: ei kysytä miksi ollaan olemassa, vaikka aika ajoin olisikin tarpeellista arvioida toiminnan suuntaa ja mielekkyyttä.

Näissä asioissa ollaan Ruotsissa kuitenkin valovuosien päässä Suomea edellä. Esim. Nordiska Museetin tutkimustoiminta on mitä suurimmassa määrin museologista ja museologinen ajattelu näkyy myös ruotsalaisissa museoissa. Toisin on laita Suomessa. Museologinen ajattelu ei ole vielä juurikaan vaikuttanut museoiden toimintaan, vaikka museologia suomalaisena yliopistotieteenä on useiden puhujien mukaan aivan eturintamassa yhdessä ruotsalaisen tai pohjoisamerikkalaisen museologian kanssa. Useammassakin puheenvuorossa todettiin, että epäsuhta korjaantuu sukupolvenvaihdoksen myötä aikanaan, kun museologit siirtyvät johtotehtäviin museoalalla. Kääntäen tällainen ajattelu tarkoittaisi sitä, ettei nykyisen johtajapolven ole mahdollista omaksua uusia ajatuksia tai seurata oman alansa kehitystä saati pysyä mukana siinä. Se jos mikä kuullostaa surulliselta. Lisää seminaarin antia on luvassa seuraavissa blogeissa, tämähän oli vasta ensimmäinen puheenvuoro...

Tuesday, April 05, 2005

Mikä kelpaa museoon - tai näyttelyn nimeksi?

Kansallismuseossa avautui jokin aika sitten vuosina 2003-2004 karttuneita esineitä esittelevä näyttely. Tyypiltään se on perinteinen uutuusnäyttely, jollaisia Kansallismuseossa on aika ajoin perinteisesti järjestetty. Tällä kertaa haluttiin ilmeisesti nostaa myös voimakkaammin esiin museon esinekeruun periaatteita ja linjoja, koska näyttelyn nimeksi oli annettu Mikä kelpaa museoon?

Esimerkkinä museoon - siis Kansallismuseoon - kelpaavista esineistä oli koottu kokoelmien uutuuksien parhaat palat. Täytyykin todeta, että varsin vakuuttavalta näytti museon esinekeruutoiminta tällä tavoin esitettynä. Uutuudet vaikuttivat harkiten kokoelmiin valituilta, niistä oli olemassa paljon tietoa ja niillä oli usein oma "tarina". Tarina, jonka olemassa oloa museoissa tälläkin hetkellä vielä kovasti arvostetaan. Tarinaa kuvitti lisäksi joidenkin esineiden osalta valokuva, jossa esine oli kuvattu alkuperäisessä kontekstissaan yhdessä käyttäjänsä kanssa. Tunnustusta on annettava erityisesti näyttelyn ulkoasulle, sillä voimakas värimaailma kauden trendiväreissä turkoosissa ja oranssissa sitoi onnistuneesti irralliset esineet rytmikkäiksi kokonaisuuksiksi.

Kansallismuseossa laaditaan parhaillaan kokoelmapolitiikkaa, mikä heijastui myös uutuusnäyttelyssä - niin otsikossa, näyttelyesineissä kuin yleisölle suunnatussa palautekyselyssä, jossa kävijöiltä tiedusteltiin "Mitä tästä museosta puuttuu?" Ymmärrettävästi yleisöpalautteen kautta haluttiin luoda kuvaa Kansallismuseon kävijöiden elämään vaikuttaneista keskeisistä esineistä. Kyselyn tulos on varmasti mielenkiintoinen, toivottavasti siitä tihkuu tietoja myös talon ulkopuolelle.

Uutuusnäyttelyssä kävi selväksi se, että Kansallismuseo on vuosina 2003-2004 keskittynyt nimenomaan esineiden tallennukseen ja tulee kaikesta päätellen tekemään niin jatkossakin. Mikään ei ainakaan tässä näyttelyssä viitannut tallennuksen painopisteen muuttamiseen ilmiökeskeisempään suuntaan. Kansallismuseon ja Museoviraston organisaatiossa ilmiökeskeinen tallennus olisikin hankalaa, sillä eri osastot ja yksiköt eivät perinteisesti ole työskennelleet yhteistyössä ja työtavat ovat siinä suhteessa vakiintuneet.

Esinekeskeisyys korostunee siis jatkossakin, ja esiin nousee kysymys Kansallismuseon tallennusvastuusta. Jos tarkastellaan esimerkiksi kansatieteellisten kokoelmien uutuuksia, voidaan helposti huomata, että ainakaan vuosina 2003-2004 ei selkeää linjaa kokoelmiin kelvanneilla esineillä ollut. Hajanaisuus paljastaa sen, että aktiivinen tallennustoiminta puuttuu, sillä silloinhan tuloksena olisi monipuolista aineistoa käsittäviä laajoja aineistokokonaisuuksia. Kokoelmiin oli otettu niin kamppisirppi, leikkikalukokoelma kuin Jussan Tuvan jukeboksikin. Sirppejä ja lelujahan kokoelmissa on jo vanhastaan, ja jukeboksi edustaa epäilemättä teollisesti tuotetun perinteen tallennusta, jota kansatieteessä niinikään harjoitetaan. Mutta museoiden keskinäisen vastuunjaon mukaan näille kaikille esineille oikeat paikat olisivat löytyneet myös Maatalousmuseo Sarasta, Linnanmäen leikkikalumuseosta sekä Hotelli- ja ravintolamuseosta. Mikä on siis lopulta Kansallismuseon tehtävä ja rooli nykymaailmassa? Millä tavalla se vastaa 2000-luvun suomalaisen yhteiskunnan tarpeisiin? Tätä epäilemättä siellä siellä kokoelmapoliittisissa istunnoissa mietitään ponnekkaasti.

Kaiken kaikkiaan uutuusnäyttely synnyttää katsojassa (ainakin museotaustan omaavassa) tärkeitä ja ajankohtaisia ajatuksia liittyen museokokoelmiin ja niiden kartuttamiseen. Näitä asioita olisi voinut pohtia myös näyttelyssä. Museot elävät murroskautta, suuntia ja toimintatapoja muokataan uudelleen vastaamaan paremmin nykyajan vaatimuksia. Ei olisi millään tavalla heikentänyt Kansallismuseonkaan arvovaltaa tuoda esiin ja käsitellä julkisesti kokoelmien monitahoista problematiikkaa. Pikemminkin päinvastoin, se olisi luonut kuvaa modernista itsearviointia prosessien kehittämisessä hyödyntävästä julkisesta organisaatiosta.

Näyttelyn nimi olisi kuitenkin kaivannut jonkinlaista avaamista. Edelleen ainakin minulle jäi pelkän näyttelyn perusteella epäselväksi, mikä kansallisaarteeksi lopulta kelpaa ja millä kriteereillä. Uutuusnäyttelyn esineet olivat kaikki lajinsa valioita ja puolustivat hyvin paikkaansa kokoelmissa. Mutta muistanpa kansatieteen kokoelmiin vuonna 2002 ostetun jättikokoisen tuohikontin, jota tekijä oli punonut kolme vuotta. Siitäkin olisi ollut valokuva, jossa tekijän lapsenlapset oli kuvattuna kontin sisällä. Olisiko tämä kontti kelvannut näyttelyyn, jos se olisi tullut museoon hieman myöhemmin?